Loputtomasti piikittelyä, huoraamista ja haahuilua neonvalojen sykkeessä.

Huumeiluelokuvat ovat yleensä sellaista surkeiden trippien virtaa, ettei niitä ainakaan joka päivä jaksa veivata. Christiane F:n tarina tarttui käteen lähinnä syystä, että sen musiikki on hyvää. Soundtrackilla soi David Bowie, joka silmät paksussa kajaalissa käy esittämässä Station to Stationinsa yleisölle, jonka joukossa leffan päähenkilökin seilaa.

Christiane F. (Brunckhorst) on 13-vuotias, kun uusi, kuuma Sound-disco imaisee hänet kitaansa. Sisään pääsee luokkatoveri Kessin (Jaeger) vanavedessä, hän kun tuntee paikan kaikki pojat ja tytöt. Discon vessassa Christiane nauttii ensimmäisen trippinsä, joka ylösnousee myöhemmin tanssipaikan parkkipaikalle. Pahaan oloon tulee apua kunnon pojalta vaikuttaneelta Detleviltä (Haustein), jonka kanssa Christiane tietysti päätyy myöhemmin syvemmälle kurjuuteen. Tyttönen vajoaa jopa niin alas, että myy Bowie-kokoelmansa (!!!). Seuraa loputtomasti piikittelyä, huoraamista ja haahuilua neonvalojen sykkeessä. Viimeistään elokuvan puolivälissä alkaa silmä hamuta aikarautaa ja sormi kohota pikakelausnappia kohti.

Elokuva yrittää selittää Christianen kehitystä mm. rikkonaisella kodilla. Tarinassa on alleviivaavuutta (esim. kaikkien piikittäjien sanoma ensikertalaiselle on, että älä tee kuten me) ja englanniksi dubattu dialogi poukkii korvakäytävässä epämääräisesti. Näyttelijät on maskeerattu hyvin, eikä tapahtumaympäristö - asematunnelit, ovenpielet jne. ole asiaankuulumattoman kiiltokuvamainen. Pintaa syvemmälle mentäessä Christiane F. on kuitenkin epätasaisesti jaoteltu kasvutarina. Syöksykierteen kuvaamiseen käytetään aikaa liiaksi ja loppu jää hätäisesti sutaistun tuntuiseksi. Lisäksi videokannessa mainittu ikäraja on suhteellisen korkea, sillä vaikka elokuva onkin "kovaa kamaa", se vaikuttaa opetusvideolta.